Suuri pyörä on tönäisty liikkeelle. Tapasin nimittäin tänään yliopistomme maaiman mukavimman ja ymmärtäväisimmän opinto-ohjaajan. Olin jo pitkään halunnut käydä juttelemassa opinnoistani, elämästäni ja suunnitelmistani, mutta jotenkin kaikki pelotti hirveästi. En ole saanut ajatuksilleni juurikaan tukea, joten olen sysännyt isojen päätösten tekemistä koko ajan vain pidemmälle tulevaisuuteen. Aloin jo pari vuotta sitten miettiä, onko tämä akateemisuus ja “korkeakouluttautuminen” sittenkään minua varten. En tiedä, mättääkö tässä eniten meidän kemian laitos, luonnontieteet yleisesti, koko yliopisto vai peräti Jyväskylä. Jokin on kuitenkin edelleen pielessä.
Päätökselleni lopettaa kemialla olen saanut niistä kymmenistä ystävistäni, kavereistani sekä tutuistani, joille olen asiasta jutellut, vain kahden ihmisen tuen. Olen hyvin pettynyt, kun minulle rakkaat ihmiset tuputtavatkin kannustuksen ja hyväksynnän sijaan joitakin naurettavia vaatimuksia ja normeja, joihin muka pitäisi ahtautua. Kuinka se tekee ihmisestä huonomman, jos ei opiskele yliopistossa, vaikka siihen olisi resursseja? Eikö sellainen ihminen ole nimenomaan tyhmä, joka tekee jotakin, mikä ei hänelle sovi? Siinä ei ole kerrassaan mitään viisasta. Oman sydämen kuuntelemisessa sen sijaan on. Meillä on vain yksi elämä. Eihän sitä nyt hemmetti sentään kannata viettää vastenmielisten asioiden ja/tai ihmisten parissa!
Elin liian pitkään mustavalkoisessa ja naiivissa maailmassa, johon kuului itsestäänselvyytenä putkimainen koulutusjärjestelmä, jota vastaan kapinoivat vain luuserit. Luulin pitkään, että yläasteelta mennään aina lukioon ja sieltä yliopistoon. Ne, jotka eivät niin tee, eivät ole tarpeeksi fiksuja. Luulin, että mhdollisimman korkea koulutustaso on viisainta, mitä voi tehdä. Ajattelin myös virheellisesti, että kaikki yliopistoihmiset ovat tästä syystä älykkäitä, sivistyneitä ja heitä arvostetaan. Ja paskat.
Millään tällä ei ole mitään väliä. Ihan samanlaisia urpoja akateemikot voivat olla kuin muutkin ihmiset. Nuorille pitäisi antaa enemmän varaa valita ja korostaa sitä, että kaikki valinnat ovat oikeita. Ne, jotka eivät mene lukioon, eivät ole luusereita. Ne jotka eivät opiskele yliopistossa, eivät ole tyhmiä. Ne, jotka arvostavat muita ominaisuuksia tutkintoja ja titteleitä enemmän, ovat itse asiassa ne kaikista fiksuimmat ihmiset. Ne ihmiset ovat ymmärtäneet, mistä tässä kaikessa on kyse. Siitä, että kuka tahansa pysyy mihin tahansa, mutta mitä tahansa ei kannata tehdä vain siksi, että siihen pystyy.
Tästä alkoi nyt pulputa pienen katsauksen minun elämääni sijaan jotakin syvällistä, joten lopetan tähän kappaleeseen. Jos kaikki siis menee suunnitelmien mukaan eli saan korvattua tai laajennettua erään tilastotieteen kurssin ja pääsen sen lisäksi jollakin maailman kymmenennellä ihmeellä (kirjaimellisesti) akateemisen ruotsin kirjallisen osion läpi, jätän vuodenvaihteessa ainakin toistaiseksi taakseni kemian laitoksen. Siihen vaaditaan vähän järjestelyjä ja vähän opintopisteitä. Ette tiedäkään, kuinka hyvältä suunnitelmani onnistuminen tuntuisi. Tässä vaiheessa minulle on aivan sama vaikka tutkintoni jää “vain” LuK-tutkinnoksi.
Tulevaisuutta ja ensi vuotta mietin vasta, kun tiedän varmaksi, että saan päätettyä tämän vaiheen elämästäni. Älkää siis kysykö siitä, en osaa vastata. Tiedän vain sen, etten aio tuhlata enää yhtään enempää aikaa johonkin, mitä en tahdo tehdä. Jokainen keskittyköön omaan elämäänsä ja tehköön niin kuin hyväksi tuntee. Harmittaa vaan, etten ole itse uskaltanut tehdä niin aiemmin.
Related posts:
Onnea hyvästä valinnasta! :) Itse olen tässä tehnyt samansuuntaisia päätöksiä, amk tutkinto ois harjoittelua, opparia ja muutamaa rästikurssia vaille valmis. Muutamat tutut ovat olleet sitä mieltä, että kyllähän se nyt kannattaa rutistaa kasaan, kun oon kuitenkin jo näin pitkällä. Noh, itse olen eri mieltä. En aio käyttää vielä reilua vuotta sellaisen tutkinnon suorittamiseen joka ei kiinnosta pätkääkään ja en halua alalla työskennellä. Äiti ja parhaat ystävät ovat olleet onneksi aika ymmärtäväisiä (vaikka äitiä varmaan oikeasti vähän hirvittääkin, mutta tukee mua silti päätökseni kanssa).
Hain viimein sille alalle josta olen toistuvasti haaveillut peruskoulusta asti. Toivottavasti pääsen aloittamaan leipuri-kondiittorin opinnot tammikuussa :) Olisin halunnut tuota opiskelemaan jo peruskoulun jälkeen, mutta isän puolen suku painosti lukioon ja en osannut inttää vastaan. Lukion jälkeen pidin pari välivuotta ja sitten hainkin tuolle alalle ja lisäksi amkiin restonomiksi, pääsin molempiin, mutta taas annoin muiden mielipiteiden vaikuttaa. “Ethän sä nyt mihinkään amikseen mene, kun oot jo lukion käynyt. Tottakai menet ammattikorkeaan.” Ja niin menin, ei sopinut mulle vaan lopetin vuoden jälkeen ja hain toiselle linjalle amkiin. Siihenkin vaan sitten lopahti kiinnostus kahden vuoden jälkeen… Että näin, jokohan nyt 25-vuotiaana osais ihan itse päättää elämästään ja pääsisi viimein opiskelemaan sitä mitä haluaa :)
Tulipas pitkä ja ehkä vähän sekavakin sepustus :D En ole aiemmin sinulle kommentoinut vaikka blogiasi olen jo pitkään seurannutkin. Nyt vaan osui niin lähelle omaa tän hetkistä tilannetta, että piti kommentoida ja tsempata rohkean valinnan tekemisestä :) Onnea jatkoon!
Kiitos tsempistä ja onnea unelman toteuttamiseen!:)
Kunpa minäkin tietäisin, mitä tehdä. Mutta se on kai jo alku sekin, että tietää, mitä ei tahdo tehdä.
Hyvä alku se on jo sekin :) Älä ota turhaa stressiä, mietit rauhassa mitä haluat ja mikä tekee onnelliseksi. Eiköhän se oma juttu ajan kanssa löydy.
Mulle yks aika iso stressin aihe oli pitkään se, että olen yhä “vain” ylioppilas (valmistuin lukiosta 2004). Lukioaikaiset luokkakaverit on parhaimmillaan vetäneet kasaan jo paritkin tutkinnot ja mä en ole saanut mitään valmiiksi.. Toivon mukaan nyt viimein edessä olisi se mulle sopivan alan opiskelu ja valmistuisin viimein ammattiin parin vuoden sisään.
Toivotaan niin. Tosin silläkään ei ole väliä, vaikk yo jäisi korkeimmaksi tutkinnoksi. Pääasia on, että on onnellinen.:)
Onnea uusiin haasteisiin. Mä olen katsellut jo muutaman tutun uravaihdoksia ja miten ihmiset on siihen reagoinu. Eräs tuttuni kyllä valmistui tietojenkäsittelystä tradenomiksi, mutta totesi ettei se ole oma juttu ja lähti roskakuskiksi. Oli kamalaa katella miten porukka naureskeli toisen ratkaisulle. Nyt yksi ystäväni on vaihtamassa taloushallinnon tehtävät armeijan vihreisiin ja kun kyseessä on nainen niin miehiltä on tullut aikamoista kuittailua.
Mikä siinä on, että nykyajan menestysoppaiden mukaan pitäisi tehdä sitä, mitä rakastaa, mutta kun joku tekee muutoksia elämässään, jotta voisi tehdä itseään ilahduttavia asioita, niin ympärillä oleville ihmisille se on ihan ylitsepääsemättömän vaikea asia ymmärtää?
Sanopa muuta. Tuo kuulostaa jo ajatuksena hassulta! Eihän siinä ole mitään logiikkaa, ettei ihmisiä kannusteta onnellisuuteen!:D
Hienoa, että uskalsit tehdä näin ison päätöksen, kyllä jokaisen ihmisen pitäisi tehdä niin kuin sydän sanoo! :) Ja mitä sitten vaikkei aina valitsisikaan oikein, jos kuitenkin tavoittelee omaa onneaan ja tekee mikä tuntuu hyvältä. Tuntuu, että minun äitini ainakin koko ajan varoittelee kaikessa ja hokee, että tulen kyllä katumaan päätöstäni jälkeen päin. Koko ajan sellaista pientä ohjausta ja mielipiteiden laukomista, ihan vaatteista poikaystäviin ja opiskeluun. Äiti tietää varmasti, että hänen mielipiteet vaikuttavat päätöksiini jollakin tasolla, vaikka kuinka yrittäisin jättää ne omaan arvoon.
Itse en saanut yläasteella mitään kannustustusta opolta, hän vain sanoi ettei näin hyvällä keskiarvolla mennä amikseen. Ei siinä itseään etsivä 15-vuotias oikein osaa panna kampoihin, sanoin sitten, että voisin suorittaa kaksoistutkinnon. Opo valehteli ettei sellaista järjestetä sinä vuonna, mukamas jopa soitti kyseiseen amikseen ja lukioon. Kas kummaa pari kaveriani aloitti kyseisellä linjalla samana vuonna kuin minä aloitin toisaalla..
Lopulta minut heivattiin kolmoistutkintoon. Minulla ei ollut mitään hajua mikä kyseinen tutkinto on ja mitä se sisältää, itse asiassa kukaan muukaan ei tuntunut tietävän. Olimme testiryhmä :) Mikään ei sujunut ja voin sanoa, että oli yhtä helvettiä. Kukaan ulkopuolinen ei voi sitä tajuta, rankkaa ei ollut opiskelun määrä vaan nimenomaa se epätietoisuus kaikesta ja tuntui, että koko koulun paino lepää harteilla. Mistään ei tiedetty mitään ja kaiken sai itse kaivaa opettajien suusta ulos. Lukiossa asiat toimi hyvin ja opettajat olivat päteviä ja viihdyin hyvin, kuitenkin ammattikoulu vei niin paljon voimia (se opetuksen taso oli oikeasti niin perseestä, että olisin varmasti ampunut itseni jos olisin mennyt pelkkään ammattikouluun.. ei vaan kestänyt pää sitä opettajien tunnin mittaista kahvitaukoa ja sitä, että tunnit kestivät sen 10min ja mitään hyödyllistä ei tehty, tuntui ajan haaskaukselta).
Ja tosiaan tukea ei perheeltä herunut vaan itse sain tarpoa läpi koko kolmoistutkinnon, myöhemmin mummo on ihmetellyt, että miten olen jaksanut. Hän hokee, että minun täytyy olla todella fiksu ja kunnianhimoinen tyttö, kun suoritin tämän aivan yksin ja valittamatta loppuun. Vihdoinkin joku arvostaa saavutustani! Äiti ei ehkä vaan ymmärrä, hän ei ole itse käynyt peruskoulun jälkeen mitään koulutusta ja olihan hänellä jo kaksi lasta ennen kuin täytti kaksikymmentä. Ainiin ja meillä työharjoittelut eivät kuuluneet kouluaikaan vaan ne piti hoitaa omalla ajalla kesälomalla ja muilla lomilla :) Eli ihan ympärivuotista opiskelua oli.
No nyt olen kolmoistutkintoni suorittanut ja olisi aika suunnata eteenpäin, mutta mihin? En tiedä. Äiti nosti kauhean metakan, kun päädyin pitämään välivuoden, nyt alkoi toinen.. En vain näe mitään järkeä lähteä opiskelemaan, ennen kuin tiedän mitä todella haluan. Mielummin olen nyt töissä ja viihdyn näin hyvin, ei ole motivaatiota opiskella juuri nyt, kolmoistutkinto vei oikeasti kaikki mehut ja innon. En halua haaskata aikaani mihinkään, mistä en ole täysin varma. Kasvatustieteet oli mielessäni lukion jälkeen ja viime keväänä luinkin pääsykokeisiin mutten koskaan sitten mennytkään paikan päälle. Nyt ajattelin, että ensi keväänä voisin tosissani hakea. Mutta sitten taas vaakakupissa painaa sekin, että haluanko lukea yleistä kasvatustiedettä viisi vuotta, kun minulla ei ole aikomustakaan mennä opettajaksi. Oi voi :D
Mutta tsemppiä sinulle ihan hurjasti, mitä ikinä päädytkin tekemään! Toivottavasti tulet näin onnellisemmaksi, ei sitä heti tarvitse tietää mitä haluaa, mutta meillä on vain yksi elämä ja se täytyy elää täysillä välittämättä muiden mielipiteistä, vain sinä itse tiedät mikä on sinulle parhaaksi :) <3
Valehteleva opo menee jo yli ymmärryksen. Tyrmistyin tarinastasi!
Tuttu muuten tuo tunne testiryhmänä toimimisesta. Itse olen sitä sukupolvea, että olin testiryhmänä luokattomassa lukiossa, ainereaalissa ja ihan kaikessa mahdollisessa. Se on rankkaa.:/
Toivon, että me molemmat päädymme tekemään jotakin kivaa. Vaikka sitten töihin! Mutta arvaa mitä? Onneksi mummosi ymmärtää ja tukee sinua. Joskus siihen riittää yksikin rakas ihminen.:)
Wau! Hienoja oivalluksia ja ihailtavaa rohkeutta tehdä sitä mitä ITSE haluaa. Ja ennenkaikkea että tietää mitä haluaa.
Tai minun tapauksessani, että tietää. mitä EI halua!:D
Mulla meni vähän toisinpäin tuo homma. Yläasteen jälkeen en halunnut muualle kuin lukioon ja voi että, varsinkin äiti nurisi asiasta. Hyvä jos joku uskoi, että saan ylioppilastutkinnon. Lukion jälkeen pidin välivuoden pohtiessani minne haluan seuraavaksi ja hain yliopistoon. Voi sitä ällistyksen ja naurun määrää, kun pääsin sinne ja vielä täysin haluamaani oppiaineeseen! Jos yliopisto mulla välissä ahdistaa, niin saan kuulla, ettei kaikilla vaan ole älliä moiseen ja lopeta opiskelut, mene (kunnon) töihin jne.
Asia on kuitenkin niin, että olen pärjännyt kiitettävästi opiskeluissa ja pääaine tarjoaa minulle mahdollisuuksia toteuttaa itseäni kuten itse haluan :) Vaikka opinnot ovat tahtomattani venyneet, olen mielestäni onnekas (tosin akateeminen maailma kaikessa groteskiudessaan välillä ällöttääkin). Hurjasti tsemppiä MouMou, pidä lippu korkealla :D
Auts, ei tuo noinkaan päin kyllä reilua ole. Näytät närhen munat kaikille epäilijöille. Kuten olet jo näköjään tehnyt!:)
Kiitos tsempistä ja tällaisesta erilaisesta tarinasta!<3
Hei, itsekin päädyin tekemään ratkaisun, jota moni on ihmetellyt, mutta joka ainakin toistaiseksi tuntuu itsestä hyvältä. Vaihdoin siis pääainetta neljän yliopistovuoden jälkeen journalistiikasta tietotekniikan puolelle, ja sekös on saanut humanistikaverit pyörittelemään silmiään. Uskon kuitenkin, että omannäköiset ratkaisut ovat paras tae sille, että tulee jatkossa tekemään myös omannäköistään työtä. Sama pätee varmasti sinunkin tapauksessasi. :)
Samaa mieltä! Turha se on väkisin suorittaa tutkintoa, jolla ei tule tekemään mitään.:)
Pakko kommentoida tähän — tosiaan noinhan se usein menee, että voidaan ajatella, kun joku menikin ammattikouluun lukion sijasta niin se ei oo tarpeeks fiksu tai etevä. Tai amkiin yliopiston sijasta. Tosin omasta ystäväpiiristä tiedän moniakin, jolla ois varmasti rahkeet riittäneet enempäänkin opiskeluun. Osa ei lukion huippupapereista huolimatta opiskele tällä hetkellä missään. Itsekin tiedän, että olisin “parempaan” pystynyt – kuitenkin valitsin tän tien, koska sillä hetkellä kun kouluun haki ei oikein tiennyt, mitä sitä haluaa. :) Eikä välttämättä vieläkään – nyt kuitenkin oman alan vakityö, jossa viihtyy hyvin mukavien työkavereiden parissa. Nykyään hyvää on kuitenkin se, että ammattia voi vaihtaa. Ja vaikka moneen kertaan. :) Uskon vilpittömästi, että teit oikean valinnan – sulla on monia lahjoja, joista voit tehdä ihan ammatinkin. :) Hyvä Ipa!:) Merta päin siis!
Mun piti jo tuon alun jälkeen tokaista, että itsekin olisit päässyt heittämällä varmaan mihin tahansa yliopistoon! Mutta kuten sanoit, sitä sydäntä kannattaa kuunnella muiden odotusten ja “odotettujen toimintatapojen” sijaan.:)
Mun mielestä on hienoa, että uskallat tehdä niin kuin sydän sanoo. Kamppailin ja kamppailen edelleenkin myös itse samojen kysymysten kanssa ja päätinkin jättää yliopiston toistaiseksi jäähylle ja lähdin opiskelemaan musiikkia toiselle paikkakunnalle, opistotasolle. Hyppy korkeakoulusta opistotasolle särähtää ehkä monen korvaan, mutta en voisi olla tyytyväisempi tähän ratkaisuun. Ei ole mitään järkeä tehdä jotain “oletettavasti fiksua” jos se ei tunnu hyvältä.
Mulla on aika vahva fiilis siitä, että akateemisuus ei oo ihan mun juttu. Tai ehkä alkuunkaan. ;)
Lueskelinkin sun ajatuksia jo aiemmin. Teit rohkean päätöksen, mutta musta tuntuu, että se oli oikea.:)
Onnea paatoksestasi! En voi ymmartaa miksi ihmiset jaksaa tuhlata energiaansa ja lyhytta elamaansa tehdakseen asioita, jotka ei loppujen lopuksi kiinnostakaan tai ovat jopa helvetin epamiellyttavia ja ahdistavia. Olin itse abivuonna lievasti sanottuna eksyksissa tulevaisuuteni kanssa; kaikki kaverit olivat menossa opiskelemaan ammattikorkeaan eri aloja ja apinoin heilta, etta kouluun pitaisi menna suoraan lukiosta. Opolle selittelin kaikkia mahdollisia tulevaisuuden suunnitelmiani, jotka liikkuivat armeijasta psykologian opintoihin, kunnes han pysaytti puhetulvani ja tokaisi, et minulla ei taida olla aavistustakaan, mita minua kiinnostaisi opiskella. Suureksi ihmeekseni oponi suositteli minulle valivuotta, toiden tekoa tai vaikkapa ulkomaille lahtoa. Oli kuulemma auttanut hanta itseaan ihan hirveasti vahan tuulettaa aivojaan. Pidin loppujen lopuksi nelja valivuotta, joiden aikana olin toissa ulkomaailla ja Suomessa kokeillen kaikkea erilaista. Tulin siihen tulokseen, etta Suomi (ja varsinkaan Jyvaskyla, inhoan sita paikkaa sydameni pohjasta) ei ole minua varten, muutin ulkomaille, loysin jopa unelma-alani (varhaiskasvatus), aloitin opinnot ja talla hetkella vasaan graduani.
Onnea tulevaan ja haistata pitkat kaikille, jotka yrittavat elaa tai maaralla elamaasi. Se on SINUN!
Voi, kuinka ymmärtäväinen opo! Ihana.:)
Toivottavasti täälläkin tulavaisuus selkenee jossakin vaiheessa…
Oi ihana, hirveesti tsemppiä viimehetken rutistuksiin, toivottavasti kaikki menee hyvin! Se tunne, kun elämän suunnan saa käännettyä, on aivan uskomaton, ja jo sen suunnitteleminesta saa ihan uutta puhtia! :)
Itsekin vaihdoin suuntaa melko rajusti, kun elämässä meni huonosti. Halusin erota amk:sta, mutta ryhmävastaava ja opo ei meinanneet suostua – “jää nyt vielä poissaolevaksi, no oletko sä ihan varma, ei tuo nyt taida kovin harkittua olla, no keskustellaan nyt vielä muutama kerta….”. Sukukin oli vähän ihmeissään ja äitikin kauhisteli. Onneksi poikaystävä oli tukemassa, ja perhekin kuitenkin tukee vaikkei välttämättä asiaa hyväksyisi. Itse olin kuitenkin varma, että koulusta täytyi päästä eroon kokonaan. Ei pelkästään poissaolevaksi. Kun sain koulusta eropaperit käteen, niin olo oli kun uudestisyntyneellä! Tuhat kiloa painoa putosi harteilta pois ja nyt energiaa riittäisi vaikka kokonaiselle kaupungille jaettavaksi :DD
Jos yrittää väkisin vääntää jotain, mikä ei tunnu omalta, sitä huomaamattaan elää vain puolella teholla. Mutta kun pääsee siihen omaan juttuunsa ja uskaltaa tehdä just niinkuin itse haluaa, niin kaikki tuntuu paljon merkityksellisemmältä ja kaikki paskatkin kouluhommat sujuu niin paljon helpommin!! :)
Onpa kiva, että sait rakkaimmiltasi tukea. Ja että helpotus oli niin suuri, kun pääsit väärästä koulusta eroon! Samaa tunnetta odotellessa.:)
Hienoa, että uskalsit kuunnella itseäsi! Ei ole kenenkään mikään pakko tehdä sitä mitä ei halua.
Itse aikanaan menin kohtalaisen hyvällä peruskoulun päättötodistuksella lukioon, koska pienellä paikkakunnalla kaikki meni sinne. 2 vuotta siellä istuin ja istuin, kunnes tein päästöksen että menenkin ammattiopistoon. Vanhemmat kyllä vähän ihmettelivät, miten en voi käydä loppuun koulua, mutta kun ei kiinnostanut.
Kävin sitten ammattiopistoa terveysalalla. Taas aloin miettimään, miten ei asiat kiinnosta. Itsessäkö vika vai missä? Huomasin, että se vika olikin luokkakavereissa, vuosi olisi ollut vain jäljellä. Olin valinnut suuntautumisvaihtoehdon, jonka luulin olevan hyvä, mutta luokkayhteisö pilasi sen. Lähdin sitten pois ja valitsin toiselta paikkakunnalta erilaisen suuntautumisvaihtoehdon.
Jälleen kerran opiskelin, opiskelu alkoi tuntua puulta, ei jaksanut käydä koulussa. Mietin mielessäni, että miten voi olla totta, että en mennytkään enää kouluun. Opo ei ymmärtänyt, ryhmänohjaaja ei ymmärtänyt. Poissaolojen vuoksi ja selityksien vuoksi minut leimattiin huumeiden ja alkoholin käyttäjäksi, koska en käynyt koulussa. Kun sitten yritin opolle selittää, että en tiedä mitä tehdä elämälläni, valitsinko väärin, kun lähdin lukiosta vai mikä ihme tässä on vialla?? En saanut kannustusta, en. Itku kurkussa selitin samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen, mutta ei mennyt perille ei. Eivät ymmärtäneet, enkä itsekään tajunnut sitä kuin vasta nyt, että minua painoi koulu-uupumus.
Minua käytettiin huumetestissä ja määrättiin käymään lääkärissä, jotta saisin “terveen paperit” ja kävin jopa mielenterveyshoitajalla, jos minulla vaikka oli masennusta yms. Miten voi terveysalan oppilaitoksessa olla tällaista toimintaa, että ei opiskelijaa ymmärretä, jos ei jaksa. Toiset ilmaisee sen vain niin eri tavalla, ettei jaksa käydä koulussa. Vuoden suuntautumiseen meni sitten 3 vuotta, mutta saimpa suoritettua tutkinnon loppuun.
Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka olenkin katunut ammatin valintaani niin kuitenkin olen samalla alalla vakinaisessa työsuhteessa. Tosin, vieläkin mietin, että mikä minusta isona tulisi. Jotenkin tuntuu siltä, että jos olisin käynyt lukion ja lukenut korkeamman tutkinnon, niin olisi taloudellinenkin tilanne toinen. Mutta olisiko silloinkaan onnellinen, ei raha onnelliseksi tee, mutta helpottaahan se. Kaikkea muuta olisin halunnut tehdä, kuin sellaista työtä, jossa on turvattu toimeentulo. Mutta en vain ole uskaltanut ottaa riskejä enkä varmaan pysty sitä tekemäänkään. En kuitenkaan inhoa työtäni, mutta olisihan ollut kiva tehdän sitä mitä olisi oikeasti halunnut.
Auts. Voi toista! Tuo on ihan kamalaa!:( (Vähän mutkan kautta tulee mieleen omat nuoruus, kun mut pakotettiin raskaustesteihin, kun ei tajuttu, että matala verenpaine huimasi ja ällötti aamulla. Ei siinä paljo teinitytön selityksiä kuunneltu, vaikka huusin, ettei tässä voi nyt mikään neitseellinen sikiäminen olla kyseessä. Pahat muistot jäi tuosta.)
Tuo on kyllä hankala pointti tuo raha. Kummasti se helpottaa elämää, mutta silti pitäisi löytää ala, jos rakastaa. Joitakin kompromisseja tässä taitaa joutua tekemään, jos unelma-ammatiksi valikoituu vaikkapa näyttelijä.
Saa nähdä, mitä se elämä meille tuo tullessaan. Toivottavasti jotakin hyvää.:) Kiitos, kun jaoit tarinasi, ja kiitos muillekin, joita en erikseen kiittänyt!
Ihana lukea tällaista tekstiä. Tuo oli varmasti hyvä päätös, ja se on hyvä alku kun tietää, mitä ei halua tehdä :D!
Itse haaveilin pääseväni opiskelemaan ammattikorkeakouluun yhdelle aika erikoiselle alalle, ja olin todella onnellinen kun pääsin. En varsinaisesti ole koskaan ollut mitään kouluihmisiä, ja olin iloinen että sain näyttää muille että pystyn tähän.
No eihän siinä mennyt kuin puoli vuotta, kun tajusin ettei tämä ole minua varten. Olin muuttanut koulun takia vieraalle paikkakunnalle, ja itkin iltaisin sitä että olin niin tyhmä etten osannut arvostaa sitä koulua. Ja miten kovasti olin sinne halunnut.
Hain sitten ammattikouluun, sellaiselle alalle johon olin halunnut jo yläasteella. Kaverit ja poikaystävä tukivat, mutta mutta vanhemmat ja sukulaiset eivät ymmärtäneet millään. Se oli kyllä aika rankkaa. Onneksi ystävät voi valita.
Toivon että olen nyt oikealla alalla, mutta saa nähdä. Työ vie ihmisen elämästä niin ison osan, että kyllä sen haluaisi olevan mielekästä. Tässä huomaa kyllä sukupolvien välisen eron, vanhempien mielestä työ on työtä, oli miten paskaa tahansa, ja se on vaan kestettävä.
“Onneksi ystävät voi valita.”
Nimenomaan! Itsekin olen karsinut sellaisia negatiivisia tyyppejä lähipiiristä, jotka vaan masentavat ja lannistavat aina.
Ja samaa mieltä olen myös työstä, että sen on oltava mielekästä. Kuinka sitä muuten kestää vuosikymmeniä sekoamatta.:)
Tsemppiä tulevaan syksyyn! :) Olen itse tullut myös samanlaisiin johtopäätöksiin kouluttautumisesta. Inhottaa ihmiset, jotka luulevat yliopisto-opintojen takia olevansa arvokkaampia kuin ne ihmiset, jotka eivät niin korkealle kouluttaudu (ja juuri sellaisia ihmisiä olen huomannut yliopistolla olevan harmittavan paljon).
Toivottavasti löydät ja pääset tekemään vielä ihan sitä ominta juttua! :)
Kiitos tsempistä! Toivottavasti se oma paikka löytyy vielä.:)
Voihan hitsin pimpulat ku sun tekstit on ihania. Täällä on myöskin mietitty yliopistokoulutusta tuolta kannalta. Oot tällä hetkellä täysin ykkös bloggaaja ketä luen. Sulta tulee niin mieletöntä tekstiä ja se miten uskallat sanoa ääneen niitä pelätyimpiä asioita.
Korkeakoulu tutkintoa aloittaessani olin samassa tilanteessa, etten ollut varma mättääkö paikkakunta, aine vai mikä?? Olen tullut siihen tulokseen, että se oli se kaupunki, jota en nähnyt kotikaupunkinani ja siten se vaikutti hieman kaikkeen. Sisulla jatkoin eteenpäin ja osoittautui, että pääaineeni oli se juttuni. Mutta edelleen mietin opintojen jatkamista..
Tsemppiä sinne! Oot mielettömän rohkea!
Se saattaa olla, että kaupunki vaikuttaa täälläkin. Vaikka tavallaan Jyväskylä on kyllä ihana.:)
Kiitos hei kommentistasi, se piristi iltaani!<3
Peukku! :) Itse olen vähän samassa tilanteessa, vaikkakin jo vanhempi, että en tiedä mitä haluaisin. Tuntui mukavalta lukea tekstisi ja luettuani vain hymyilin, että ihanaa, että on tuollaisia järkeviä nuoria!
Täytyypä lueskella nämä kaikki kommentitkit mitä olet saanut jossain vaiheessa, ehkäpä sieltä irtoaa myös suuntaviivoja ja ideoita.
Ellei järkevä, niin ainakin järkevämpi kuin ennen. Jospa tämä elämä tästä löytäisi sopivan uoman, jota pitkin virrata.:)
Eksyin lukemaan tätä kirjoitusta jostain syystä vasta nyt. Olen isosti sen kannalla että muutosta kehiin vaan jos yhtään siltä tuntuu.
Itse aina ihmettelen sitä että mikä ihmeen ympäristöllä on kommentoida esim. koulutukseen ja työpaikkaan liittyviä asioita. Mitä siitä sitten jos jonkun unelma-ammatti on lakaisukoneenkuljettaja ? Miten se on vähemmän arvokasta kuin jonkun toisen taipumus lääkäriksi tai juristiksi tai miksi tahansa? En vaan voi ymmärtää.
Eikö parasta ole se että juuri se pieni ihminen kokee oman onnellisuutensa riittäväksi juuri siinä paikassa/tehtävässä/opinnoissa jossa hän on..minusta se on jo aikapaljon :)
Niin se pitäisikin olla. Kiitos kivasta kommentistasi!:)
Teit rohkean päätöksen. Pääasia, että sinusta itsestäs tuntuu hyvältä. Aina on niitä, jotka kauhistelee koulun lopettamissuunnitelmia yms. asioita, jotka kuuluu vaan sun elämään ja sulle. Hienoa, että olet löytänyt ratkaisun pahaan oloon. Sulla on koko elämä aikaa miettiä, mitä haluat tehdä.
Itselläni on kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta. Pääsin suoraan lukiosta amk:hon lukemaan liiketaloutta. Viihdyin siellä puolitoista vuotta, jonka jälkeen päätin hakea lääkikseen (lapsuuden haaveammatti). En kuitenkaan päässyt sisään kyseiseen kouluun, vaan ajauduin yliopistolle lukemaan fysiikkaa ja kemiaa kolmeksi vuodeksi :( Viime syksynä tiesin, mitä halusin tehdä: hain Helsinkiin opiskelemaan farmasiaa ja pääsin sisälle :D Kaksi ekaa kouluviikkoa on nyt takana, ja olo on ihan mahtava!!! Tää on niin mun paikka ja haluan todellakin valmistua farmaseutiksi. Se tunne, kun saat muutettua elämäsi suuntaa on ihan mieletön! Se on sanoinkuvaamaton :)
Onnea elämänmuutokseen ja urasuunnitelmiin :) Ei sillä ole väliä, mitä teet, kunhan itse pidät siitä :) Kivaa syksyä!
Tiedätkö, tuo farmasia on käynyt pariin otteeseen mullakin mielessä. Ihana, että löysit oman paikkasi. Hassua, että se saattaa olla sama kuin minun.:)
Ihanaa, että joku muukin uskaltaa olla rohkea ja tämä taas muistutti minuakin siitä, että tein oikean ratkaisun.
Itse keskeytin yliopisto-opinnot kolmen vuoden jälkeen, en suorittanut edes kandia, vaikka pisteitä ei olisi kauheasti puuttunut. Nyt aloitettuani uuden koulun moni on ihmetellyt, miksi päädyin moiseen ratkaisuun ja vastaan aina, etten halunnut valmistua kyseiselle alalle. Sitten tuo minun syy alkoi kuulostamaan ihan typerältä ja mulle tuli olo, että olisikohan sittenkin pitänyt..
Toisaalta olen nyt unelmieni koulussa, enkä haluaisi enää miettiä mennyttä aikaa, jolloin en oikeasti ollut tyytyväinen elämääni. Kuitenkin ollessani vanhassa koulussa, olin aina kateellinen muille, jotka tekivät mitä oikeasti tahtoivat.
Löydät kyllä vielä unelma-alasi, onneksi tässä ei ole mihinkään kiire :)
Se on kamala tunne, kun oma päätös alkaa epäilyttää. Kuulostaa kuitenkin, että teit fiksusti. Toivottavasti minäkin.:)
“When one door of happiness closes, another opens; but often we look so long at the closed door that we do not see the one which has been opened for us.”
Helen Keller quotes (American Author and Educator who was blind and deaf. 1880-1968)
Best of luck! :)
Thanks!<3
Olipas hieno kirjoitus. Tiedän todellakin mitä tarkoitat, olen pohdiskellut samoja kysymyksiä jo monen monta vuotta. Itse jätin aikoinaan yliopisto-opiskelut jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Pääaine ei ollut mua varten ja epämääräinen haahuilu yliopistolla sai riittää. Vaihdoin amkiin ja pidin siitä enemmän, tosin vieläkin houkuttaisi vaihtaa alaa, kunhan tästä valmistun. Itse koin aivan samanlaista painostusta ja sain typerää palautetta, mutta olen onnellinen etten välittänyt siitä. Jokaisen pitää tehdä mitä itse haluaa :) Tsemppiä!
Ihana, että kaikki kääntyi hyvin. Toivottavasti täälläkin käy niin.:)